Ylpeä suomalainen
Jossain vaiheessa alkoi tuntua, että suomalaisuus on jotain, minkä mieluiten salaa, kuin kertoo kansallisuuttaan kenellekään. Eihän sitä enää kehtaa sanoa olevansa ylpeä suomalainen, kun muuten on jo joku kenokaulainen nahkatukka narukäsi pystyssä tervehtimässä natsityyliin.
Melkein hävetti, että suomalainen design on jotain, mitä voi löytää puuliiterin lattialta ja liittää hopealankaan maalipurkin kautta (Aarikka) tai jotain sellaista, minkä voi ripustaa ikkunaansa perheen 5-vuotiaan ad/hd-kakaran sotkettua kaikki käsillä olevat kankaat (Marimekko) tai vaikka jotain, jota tulee vahingossa muotoiltua kuin huonon happotripin jälkeen kuumeisena (esim. Aalto-maljakko).
Euroviisuista ja sen tuomista häpeäpilkuista en viitsi edes aloittaa.
Suomalaisista ylpeyttä ei kovin paljoa voinut tuntea silloinkaan, kun hiihtelijät alkoivat jäädä ryppäittäin kiinni dopingista ja osa heistä alkoi sen jälkeen kunnostautua lähinnä skandaalilööpeissä rattijuoppouksien tai muiden tyhmyyksien tiimoilta. Eipä ole päässyt ylpistymään suomalaisuudestaan myöskään silloin, kun suomalaiset ovat liikuskelleet maamme rajojen ulkopuolella ja ovat kunnostautuneet örveltämällä paskat housuissaan kännissä pitkin turistirysiä tai jahtaavat pikkulapsilta näyttäviä seksikumppaneita Thaimaassa.
Kotomaan kamaralla on useammin kuin kerran joutunut tuntemaan myötähäpeää siitä, että perheväkivalta ja lainsäädäntö eivät ole olleet tuttuja keskenään, hädin tuskin puheväleissä edes. Hävettänyt on sivusta katsoa, millä lailla suomalaiset parisuhteitaan hoitavat: Lehtien palstoilla, tekstiviestitse ex-pääministeriä myöden, oikeuslaitoksissa perheväkivallan tai lasten huoltajuuden selvittämiseksi, lastensuojelun tukitoimenpiteiden avustuksella. Myötähäpeän kourissa on saanut kiemurrella joutuessaan näkemään erilaisia “reality”-ohjelmia, kykyjen etsintää täysin lahjattomista tapauksista tai jotain, jonka jälkeen on enää pelkkä mitätön BB-sejase.
Sukupuolinen ja kansallinen identiteetti
Mielikuva suomalaisuudesta on olla nöyrä, pelkäämätön, rehellinen ja sisukas! Nöyryys on vaihtunut tekovaatimattomaan kehujen kerjäämiseen tai pelkästään pelokkaaseen nöyristelyyn, rehellisyys tuntuu olevan toisille pelkkä fraasi “puhun niin totta kuin osaan” tai keino avautua kaikissa mahdollisissa yhteyksissä saadakseen edes sen vartin julkisuutta ja nyt yrittävät natseja muistuttavat homofobiset ja omasta mielestään “maahanmuuttokriittiset roturealistit” varata itselleen vielä sisunkin! Perkele, se ei käy! Se ei kerta kaikkiaan käy.
Onhan se nyt jumalauta, ettei tässä uskalla kohta enää sanoa olevansa suomalaisesta sisustaan ylpeä, ettei tulisi rinnastetuksi natsihenkiseen ryhmittymään, joka muiden selkien takana nimettömänä lymyää tai on alettava hävetä sitä, että osaa kirjoittaa äidinkieltään hyvin ja tuntee aakkosistaan myös b-, d- ja g-kirjaimet, mitä ei voi sanoa monestakaan “kansallismielisestä roturealistista”. Jos tämän kielen ja kansan joku tuhoaa, niin se on juuri se valitettava tosiseikka, että “kansallismieliset” keskittyvät enemmän tekstin suoltamiseen, kuin luetun tekstin ymmärtämiseen. Tai ylipäätään lukemiseen.
Kaunis ja ylpee
Ja on se nyt perkele, ettei enää voi olla omista juuristaan tai kulttuuristaan ylpeä ja silti vielä mahtua elämään rinnan sovussa muiden kulttuureiden kanssa. Ja se se vasta iso perkele onkin, ettei täällä suvaita älykkäitä, sanavalmiita ja itsenäisiä naisia huorittelematta, lesbottelematta tai yrittämättä uhkailla hiljaiseksi, jos he tietävät “kansallismielisiä” enemmän faktoja tai taustoja asioille. Tai tulevat ylipäätään muiden ihmisten kanssa toimeen ja niiden, joiden kanssa ei tulla toimeen, niiden kanssa ei halutakaan olla missään tekemisissä.
Omasta identiteetistään varma ihminen ei pelkää muiden tapoja tai kulttuureita. Omasta seksuaalisuudestaan varman ihmisen ei tarvitse toitottaa suuntautuneisuuttaan ja väittää sitä ainoaksi oikeaksi ja vahtia, etteivät muut poikkea tästä.
Omista vakaumuksistaan ja arvoistaan varma ihminen tietää, että on muitakin ajattelumalleja, mutta säilyttää silti omansa ja antaa muiden pitää omansa. Itsenäisesti ajatteleva ihminen ei tarvitse puuhakerhoja, joissa voi peilata omien ajatuksiensa hyväksyntää muiden samalla lailla ajattelevien keskellä ja mittailla omien mielipiteidensä suosiota.
Vielä kuitenkin on saattanut pitää omasta kansallisylpeydestään sekä rehellisyydestään kiinni, sisukkaasti hammasta purren ja koska moisiin aiemmin luetteluista kansallisista häpeäpilkuista ei itse ole koskaan ollut osallisena, mutta sitä minä en enää sulata, että
kansallisuuteni on yritetty varastaa!
Erityisen vastenmielistä on sellainen, että jokunen tyypillisen pienen rakkikoiran tapaan käyttäytyvä sekarotuinen pelkopurijoiden joukkio omii käyttöönsä vanhoja symboleita ja tahraa ne pienien mieliensä tuottamilla typeryyksillä. Näin on käynyt mm. hannunvaakunalle (alun perin tuontitavaraa, toim.huom) ja suomalaiselle sisulle (täällä syntynyttä ja huippuunsa kehiteltyä).
Suomen lippua ja sen sinivalkoista väritystä häväistään aivan surutta sellaisissa ryhmissä, jonka joukko vanhempiensa vahinkoja on päihdekierteestä selvittyään päättänyt perustaa uskonnollisen hurmoksen yhteyteen. Itse isänmaata, Suomea, raiskataan anaaliin jatkuvasti sellaisen sekarotuisen joukon keskuudessa, jonka värikuula- ja vesipyssyleikeistä selvittyään haluaa leikkiä “herrakansaa”, vaikka se ei onnistunut aiemminkaan -turpaan tuli-, vongaten muita pohjoismaisia poikakerhoja tekemään samaa.
Kansalliset haittaeläimet, sanon minä. Hyi vittu.
Mutta sisuni pidän itse, perkele!
Popularity: 41% [?]
Ei se kallista ole…
Jos tuntee olevansa niin varoissaan, että on mahdollista autoilla omalla ajoneuvolla, on myös oltava varaa maksaa pysäköinnistä.
Yllättävän monesta paikasta saa säännöllistä rahallista maksua vastaan ihan oikein oman parkkitilan tai ainakin oikeuden pysäköidä määrätylle alueelle. Vieraspaikat tai asiakaspysäköinti on ikävällä tavalla yleensä määritelty rajalliseksi ajan suhteen, lisäksi kyseisen parkkitilan omistaja tahtoo edellyttää jonkinlaista asiointia kiinteistössä pysäköinnin yhteydessä.
Mikäli säännölliselle suhteelle pysäköintitilan tarjoajaan ei ole, on myös mahdollista suorittaa täysin kertaluonteinen korvaus yleensä parkkialueen välittömään läheisyyteen sijoitettuun maksuautomaattiin tai joskus maksun voi hoitaa jopa matkapuhelimella.
Pyörätuolin kuvalla merkityistä inva-paikoilla laki edellyttää, että pysäköijä on vammainen tai ajoneuvon kuljettaja kuljettaa vammaista. Vamman tulee sijaita pääsääntöisesti kehon alimmissa osissa vaikeuttaen liikkumista ja siten, että se on havaittavissa jopa maallikon silmin, ei sen ylimmässä osassa, päässä. Tämä invaliditeetti tulee pysäköitäessä osoittaa kojelaudalle sijoitettavalla inva-pysäköintiluvalla. Valitettavan usein yläpäästään vammautuneet katsovat olevansa oikeutettuja inva-paikkojen käyttöön, eikä heillä ole asettaa asianmukaista inva-pysäköintilupaa nähtäville.
Kaikesta tästä pikkumaisesta määräilystä huolimatta, voi kuitenkin esimerkiksi Helsingissä pitää autoaan päivän verran melkein missä vain ja melkein miten vain, muodollista 40-50 euron maksua vastaan. Jos onnistuu pysäköimään “juu ei tähän”-ruutuun, saa oman parkkipalvelun hintaan 127,89 euroa ensimmäiseltä 7 vuorokaudelta (nelivetoiset henkilö- ja pakettiautot 155,18 euroa). Jokaiselta alkavalta 7 vuorokauden jaksolta peritään 24,70 euroa.
Ei se sen vaikeampaa ole, edes Helsingissä.
Popularity: 37% [?]
Sika!
Näinä tautisina aikoina… 
paniikkiin ei ole syytä perusterveellä ihmisellä, jolla on edes alkeellinen käsitys (intiimi)hygieniasta. Tyhmyys ja uusavuttomuus eivät ole sairauksia, vaikka rajoittavatkin monen elämää merkittävästi. Ja haittaavat muiden elämiä.
Pese ne kädet, perkele!
Se on ihan sama, vaikka teippaisi kaikki kolot kropasta umpeen roudarin teipillä, jos ensin liikennevaloissa autossaan kaivaa antaumuksella kärsäänsä tai kaivelee hammasvälejään ja sen jälkeen painelee asioilleen, kättelee ihmisiä, koskettelee rahoja, hissin nappuloita, oven kahvoja, valokatkaisijoita… Joillakin on tapana nyppiä näppylöitä pärstästään jokaisen heijastavan pinnan edessä ja se peilaussessio ei välttämättä tapahdu missään saniteettitilassa, joten nämä tapaukset sorkkivat (rakenne)kynsien aluset täynnä kuonostaan kaavittua bakteerimassaa.
Jotkut, olevinaan siistit, ihmiset käyttävät paperinenäliinoja pyyhkiäkseen eri pintoja puhtaaksi. Mutta kun se paperinen liina on kertakäyttöinen: Sitä käytetään kerran ja heitetään pois! Sitä ei survota hihaan, taskuun tai saatanan ruman kassin pohjalle pyörimään, varsinkaan sen jälkeen, kun sillä on kuivailtu hiet otsalta, pyyhitty suupielet ja niistetty nenä. Vielä vähemmän sitä säilötään mihinkään muualle kuin jäteastiaan, jos sillä on siivoiltu kakaraisen kesänkeltaiset sierainten alta. Yäk!
No pesitkö ne kädet?
Varsinkin äipyleillä tuntuu olevan sellainen uskomus, että kaikki jälkeläisen tuottama on painonsa arvosta kultaa tai ainakin söpöä. Ei se ole, eikä esimerkiksi rintaruokinta julkisilla paikoilla ole mitenkään iloinen kansantapahtuma, vaan lähinnä epämiellyttävä kokemus ympäristölle, eikä vähiten siksi, että yleensä sen röhky-puklu-taputtelun jälkeen seuraa housujen nuuskimista, vaikka lähiympäristössä voidaan sanoa jo ihan ilman sen tarkempaa kontaktia haistinelimellä, että joo, on sillä paskat housussa. Ja hei, ne (paska)vaippa-hommat hoidetaan siellä wc-tiloissa ja ne kädet pestään sen projektin jälkeen, eikä mennä suoraan kauppoihin hypistelemään kaikkea sitä, mihin kotihoidontuella ei ole varaa.
Tarkemmin ajatellen, paniikkiin on sittenkin syytä, kyllä suomalaiset on niin sikoja.
Mikään rokotus ei myöskään suojaa tyhmyydeltä, eikä koskaan korvaa käsienpesua!
Popularity: 24% [?]
Ammatinvalinta
Joskus oli aika, jolloin ammatti tarkoitti sitä, että osasi oikeasti TEHDÄ jotain (no, insinöörit nyt aina ovat olleet poikkeus…), eli ammatiltaan rakennusmies osasi rakentaa, leipuri leipoa jne. Jos ei osannut vielä tehdä, mutta halusi oppia, oli mahdollista hakeutua tekemään työtä osaavan valvonnassa ja oppia siinä samalla. Eteneminen työssä tapahtui “tyvestä latvaan”- menetelmällä. Tapa mahdollisti myös sellaistenkin työllistymisen, joiden kapasiteetti oppia ei ulottunut aiheen teoreettiselle ja kirjalliselle puolelle.
Nykyään on “ammatteja”, joissa ei tarvitse rasittua millään epämiellyttävän haasteellisella oppimisella tai oikealla suoritettavalla työn tekemisellä. Tietenkin, käsitettä ammatti joudutaan venyttämään aika rajusti näissä tapauksissa, mutta pidettäköön edes sitä positiivisena, että “ammatinharjoittaja” pyrkii edes jollain tavoin ottamaan vastuuta omasta elintasostaan. Ja tässä yhteydessä ei pidä sotkea käsitteitä elintaso ja erektiokulma, vaikka joissakin ammateissa jälkimmäinen voi olla suorassa yhteydessä ensimmäiseen.
Mitä ovat ammatit, joissa ei tarvitse osata tehdä työtä?
Julkkis: Yksi useasti toiveammatiksi mainittu on julkkis, jossa riittää kun on vain oma itsensä, näyttäytyy ja urpoilee aivan julkisesti. Mitä härskimmin, sen parempi. Tai mitä typerämmin, sen parempi. Parasta on tietenkin yhdistetty typeryys ja härkiys.
Toinen, nykyisin tavoiteltava, ammatillinen status on tyttöystävä, missä ei myöskään tarvitse osata tai tehdä mitään, mutta pääsee palkannauttijaksi. Jostain syystä tähän ammattikuntaan pyrkivät enemmistönä naissukupuolen edustajat, mutta poikkeuksiakin on.Tyttöystävä voi olla myös aivan reilusti tyhmä, koska kukaan ei odota hänen olevankaan mitään muuta.
Nämä kaksi edellä mainittua uraa voi myös yhdistää, jos on oikein kunnianhimoinen ammatillisesti ja pyrkiä julkkistyttöystäväksi. Ammatin vaatimukset kyllä nousevat: On valittava poikaystävä, joka tienaa vähintään kahden edestä ja jonka ammatti on ns. mediaseksikäs. Ja ikävin puoli asiassa: Poikaystävän tarvitsee olla ammatissaan hyvä, jotta hän voi saada muodollisesti pätevän julkkistyttöystävän. Pätevä plastiikkakirurgi taas hoitaa muodollista korvausta vastaan pahimmastakin rumpista pätevän tyttöystävän. Epäpätevä plastiikkakirurgi saa aikaan vain turhia julkkiksia.
Vitunperän yliopiston haistapapaska-osasto tekee juuri tutkimusta, kumpi on ensin: turhuus vai julkisuus ja kumman painoarvo on oleellisempi. Tutkimukselle on myönnetty elinikäinen rahoitus EU-rahaston haukionkala?-toimikunnassa. Yhteistä kuitenkin kaikille yllä mainituille ammateille on määrätietoinen julkisuushakuisuus a) keinolla b) millä tahansa.
Atari: Työtä vieroksuvan ammattinsa voi myös hakea ohi median, eikä turha julkisuus yleensä edes auta ammatissa pärjäämistä, tosin pätevöityminen ammatissa pian herättää pirullisen paparazzin kiinnostuksen ja jos ei paparazzi, niin vittumaisen pikkumainen viranomainen kiinnostuu viimeistään. Kysymys on atari-urasta. Nyt tarkennetaan taas hieman: Vaikka atarit saattavatkin olla atari-pelien ja konsoleiden asiantuntijoita, jopa käyttää varsinaisen atari-uransa ulkopuolisen ajan näiden atari-pelien parissa, uravalintana atari tarkoittaa Ammatti- ja TApaRIkollisuutta.
Atari-uraa ei yleensä suunnitella etukäteen, eikä pitkäkestoiset suunnitelmat tai kauaskantoisten seurausten huomioon ottaminen olekaan atareiden ensisijainen vahvuus. Atarit lähinnä tarttuvat ensimmäiseen tilaisuuteen, josta ajautuvat luonnollisen jatkumon myötä täysipäiväisiksi atareiksi. Atari tai wannabe-atari on yleensä pelkkä puuhastelija, eikä oikein kostu itsekään mitään puuhastelustaan.
Atareiden työsuhde-edut ovat kuitenkin hyvät, heillä on täysin oma järjestelmänsä, joka tarjoaa veronmaksajien kustantamana erityisen hyvin urallaan pätevöityneille omia pikku puuhakerhojaan, joissa voi syventää osaamistaan merkittävästi omalla alallaan. Ikävä lieveilmiö on hakuprosessi näille kerho- ja leirituokioille, joissa ymmärtämättömät oikeuslaitoksen työntekijät pyrkivät eväämään pääsyn näihin täysihoitoloihin antamalla pääsylipun vain ehdollisena.
Haun tälle ammatilliselle kurssille voi joutua toistamaan jopa kymmeniä kertoja! Jos rima on liian alhaalla, ei pääse kustannetulle atari-leirille, jos taas rima on liian korkealla, päätyy politiikkaan. Ammatinvalinnan riskejä…
Popularity: 15% [?]
Hudaa!
Niin vähän aikaa…
… ja liikaa sellaisia, joille pitäis antaa hudaa.
Kaikki on jo tottunut itsensä nolaaviin tapauksiin eri kykykisoissa, Big Brother- ja muissa “reality”-ohjelmissa, mutta vihdoinkin tänne on matkustanut valtamerien takaa jotakin amerikkalaista, jonka suomalaiset osaavat tehdä paremmin kuin alkuperäiset!
Hyvä Diili…
Donaldilla on paljon hienommat ja isommat puitteet omassa Trump-showssaan, mutta edes kaikki glitteri ei onnistu tuomaan samaa karismaa kuin Hjalliksessa on luonnostaan. Hjallis näyttäisi yhtä luontevalta kuin paska boolimaljassa samoissa kulisseissa Donskun kanssa. Ja se ei tarkoita yhtään sitä, että Hjalliksen businesskyvyt olis yhtään vähäisemmät kuin Donaldin.
Amerikassa kaikki nyt vaan on niin suurta…
…but very bad business
Ensimmäinen tehtävänanto ja sen suorittaminen oli niin tyypillisen suomalaista kuin olla ja voi. Kaikki olivat intoa piukassa esittämään osaamistaan ja ainoa mitä kotiin astin näkyi oli helvetinmoinen joukko tekemässä itsestään pellejä. Huvittava oli tämä yks uuvatti, joka kauppas rehuja telkkariin pääsyn kylkiäisenä. Haloo, töllö on jo niin vanha keksintö, ettei se ole enää mikään ihme tai meriitti, jos pärstänsä sattuu jossain sekunnin pätkässä näkemään. Kaikki ei edes halua sitäkään.
Eikä seuraava tehtävä mennyt yhtään sen kummemmin, hikinen oli voitto eukoilla puhkinussitun Muuminsa kanssa. Primadonna-Arska heitti taas oman soolonsa, vaan kusi lahkeilleen tosi pahasti. Paskahousu ei edes ota vastuuta toilailuistaan, vaan istuu tuppisuuna silmiään muljautellen, kun kysytään kenen housut haisee. Jotenkin koko jätkästä on sellainen kutina, että se lukee hapset väpättäen kaikki kritiikit itsestään ja kohta ollaan käräjätuvassa ja otsikoissa…
Sitä odotellessa.
Suoraan sanottuna olis sietänyt saada potkut molemmat sakit kokonaisuudessaan ja vähän terävämpiä kyniä penaalista tilalle!
Mut Hjallis on äijä!
Aavistuksenomaista sovinismia haistettavissa välillä Hjalliksen kommenteissa, mut hei, ei kisaa käydä genitaaleilla, vaan kyvyillä. Joka tapauksessa, kerrankin ohjelma, jossa ei kukkahattuilla ja ymmärretä kyvyttömyyttä, varsinkaan itse aiheutettua, vaan hudaa tulee, suoraan ja suomeks. Tai oikeestaan stadin slangilla, mut rypsikynsille voidaan ehkä järjestää tekstitys…
Popularity: 10% [?]
